Kaverin kirje

Keke kirjoittaa: Kyllä nyt pitää taas kirjoittaa, oli se semmoinen kokemus! No, kaikki alkoi siitä kun mamma ja Markku päättivät ottaa minut mukaan tuttavien saareen. Kiva, minähän olen aina valmis ja innolla mukana kaikessa, joten menoksi. Ajettiin autolla ensin moottoritietä - tylsää ja tasaista, joten ehdin siinä jo ottaa torkut. Sitten käännyttiin kapealle ja mutkaiselle tielle, ja minä tietysti nousin silmä tarkkana seuraamaan miten Markku pyöritti rattia ja selvitti tiukat kurvit...
So far so good. kunnes tultiin satamaan. Ai eikö oltukaan perillä? Ilmeisesti ei. Markku viittoili kummallisesti laiturilla ja kohta mereltä lähestyi iso kippo ja siinä kipossa (myöhemmin kuulin heidän kutsuvan sitä veneeksi) istui mies. Karmeat epäilykseni osoittautuivat todeksi kun mamma heitti kassin siihen kippoon, ilmeisesti aikomuksenaan heittää minut perässä. Ja minutko muka tuohon keinuvaan, tärisevään ja metelöivään vehkeeseen!!? Ei muuten käy, jos minulta kysytte! Eivät kysyneet. Onhan se tahto minullakin, joten panin kaikki koipeni tanaan, joka ikisen varpaani haralleen ja pyllyn tiukasti maahan estääkseni joutumasta tuohon kamalaan rakkineeseen. Sitten ne vain jotenkin saivat minut hyppäämään siihen. Istuin aluksi ihan lamaantuneena tärisevällä lattialla, mutta kun säikähdyksestä selvisin, tajusin, että edessäni aukeni aivan ihmeellinen, miljoonien uusien hajujen maailma. Nostin varovasti kuononi kohti tuulta ja annoin ilman kulkea läpi sieraimien ahmien kaikki aistit ammollaan noita ihania kesäisen meren tuoksuja. Se oli jotakin se!

Kun sitten muutaman minuutin päästä saavuttiin perille, Markku hyppäsi rantakivelle ja minä vähän haparoiden ja vähemmällä vauhdilla perässä. Huh, huh, selvisinpä hengissä tuostakin kokemuksesta. Kiitos, tämä taisi riittää minulle merenkulusta. Tiedän kyllä, että jotkut lajitoverini rakastavat yli kaiken noita kippoja ja niissä kulkemista, mutta he eivät ehkä ole typeryyksissään hypänneet laiturilta veteen 8-viikkoisina. Tiedän senkin, että se oli aikanaan kovin hölmö teko enkä oikein mielelläni siitä puhuisi, olkoonkin, että putoamiseni sai aikaan melkoisen säpinän kun lauma ihanan pehmeitä mammoja kääri minut kuiviin pyyhkeisiin ja pienenä nyyttinä kiersin sylistä syliin kunnes siihen autuuteen nukahdin.

Mutta takaisin tähän päivään. Rannalla minua odotti Ronja, musta monirotuinen ikäneito. Se tuli häntä heiluen vastaan ja vaihdettuamme asiaankuuluvat tervehdykset totesimme ensinuuhkaisusta kemioidemme pelaavan. Olen kieltämättä komea ilmestys, johon on helppo tutustua ja ihastua, etenkin tuommoiset ikääntyneet nartut yleensä viehättyvät minusta kovasti. Luontaisen vetovoimani lisäksi asiaan vaikutti varmasti viikko sitten trimmattu olemukseni.

Minulla oli oikein mukava ilta siellä saaressa. Ronja haastoi leikkiin ja juoksimme yhdessä kilpaa edestakaisin saarta päästä päähän. Annoin tietysti Ronjalle vähän tasoitusta hänen ikänsä vuoksi, eihän yli kymmenvuotias ja lyhytjalkainen millään muutoin pysyisi rinnallani. Ronja väsyi nopeasti ja vetäytyi mökkiin sohvalle lepäämään. Minä jatkoin yksikseni paikkojen tutkimista ja keksin kyllä itselleni tekemistä, mm. aikani kuluksi järsin palasiksi yhden tiskiharjan, haukuin tiehensä rantaan tuleen joutsenen, varastin saunassa olevien tossuja, shortseja ja paitoja ja annoin siinä sivussa mammallekin liikuntaa kun hän kulki perässäni ja otti niitä minulta pois. Veteen en sentään mennyt, mitä nyt tassuja vähän huuhtelin. Ronja kävi vähän väliä kastautumassa ja pitihän minun osoittaa, että en mikään mammanpoika ole (vaikka mitä suurimmassa määrin ainakin namin toivossa mamman poika olenkin!).

Jännittävä yksityiskohta siellä saaressa oli kuivunut hauen pää, joka jökötti rannassa tikun nenässä. Siihen kuulemma saaren väki laittaa kesän suurimman kalan pään merkiksi saalistuskyvystään. Ja melkoisia saalistajia ovatkin, sillä se pää oli suurempi kuin omani. Hui! Mamma tykkäsi, että se saattaa koitua minulle liian suureksi kiusaukseksi ja kun olin kerran sitä päätä meinannut maistaa, hän harmikseni nosti sen korkealle puun oksalle. Toki minä yritin sitä sieltä puusta haukkumalla pudottaa ja kun en viitsinyt asiaan niin suuresti paneutua, että olisin hakenut tuolin alleni, se unohtui loppuillaksi sinne. Kyllä mamma sitten isäntäväelle sanoi, että hauki on puussa, etteivät he ajattelisi minun sitä syöneen.

Vaikka strategista ajattelukykyä omaava olenkin, en tiennyt tuon taivaallista tulevasta koitoksesta. Olisihan minun pitänyt tajuta, että täältä on mentävä poiskin ja vielä samalla tavalla kun tultiin. Eivät ne taaskaan kysyneet minulta, että haluanko siihen kippoon ja siksi päätin, että saavat tehdä hieman enemmän töitä sen eteen. Taas harasin vastaan kaikin voimin. Mamma kyllä jo meinasi jättää minut saareen ja olisihan se ollut mukavaa kun Ronjakin oli siellä, mutta sitten muistui mieleen oma ruokakuppi ja lämmin paikka mamman ja Markun sängyssä. Ja niin oli taas annettava periksi. Niinpä sain jälleen nauttia satumaisesta hetkestä nuuhkien yöllisen meren henkeäsalpaavia tuoksuja siinä pärisevässä ja tutisevassa laitoksessa - toki mamman käsivarret tukevasti ja turvallisesti ympärilläni. Siitä rantautumisesta en jaksa enemmälti kertoa; hyppääminen korkealle laiturille keinuvasta kiposta oli pelottava kokemus, sen myönnän. Ja myöntää mamma ja Markkukin - heitä kun pelotti puolestani vielä enemmän.

terveisin Keke